Olen tämän vuoden aikana tavannut ns. seurantakäynnillä useita Väkivallan katkaisuohjelman läpikäyneitä miehiä. Blogin otsikko on erään miehen palaute toiminnastamme. Seurantakäynnillä mies on täyttänyt loppuarvioinnin. Siinä tutkaillaan koko prosessia. Alkutilanne on kaikilla ollut vaikea. Asteikolla 0-10 miehen oma hyvinvointi on ollut 1 ja 3 välissä. Miehet kuvaavat olleensa umpikujassa ja elämänsä olleen kaaoksessa. Väkivaltaa mm. seliteltiin uhrin näkökulmalla, ”kun se toinenkin, niin minullakin on oikeus…”Väkivalta oikeutettiin, kun ei enää ollut muita keinoja. Haluttiin päästä pois tilanteesta. Miesten tarinassa näkyy myös pelko: ”Entä jos menetän rakkaani, entä jos en kelpaa”. Valitettavasti pelkoa ei saanut näyttää. Se peitettiin aggressiolla.

Prosessin alkuvaiheessa väkivaltaa pyritään tunnistamaan väkivallan ja turvallisuuden arviointi -lomakkeen avulla. Siinä käydään läpi eri väkivallan muotoja. Mies saattaa olla ymmällään ja todeta, että ei hän ole tarkoittanut olla väkivaltainen. Määritelmämme väkivallalle suuntaa kuitenkin katseen väkivallan kokijan kokemukseen: Väkivalta on sitä, mikä aiheuttaa toiselle pelkoa tai uhkaa tai mikä loukkaa toista. Tämän määritelmän mukaan varmasti kaikki olemme jossain vaiheessa syyllistyneet väkivaltaan. Mutta oleellista onkin se, että mitä teemme tämän tiedon kanssa. Jatkammeko käyttäytymistämme vai pyrimmekö muuttamaan sitä rakentavampaan suuntaan?

Työskentelyssä pyrimme vaikuttamaan myös väkivaltaa oikeuttaviin ajatuksiin. Niin kauan kuin on väkivaltaa oikeuttavia ajatuksia, niin kauan myös on väkivaltaa. Seurantakäynnille tulevilla miehillä väkivaltaa oikeuttavat ajatukset ovat muuttuneet vähitellen ajatuksiin yksilöllisestä vastuunotosta: Huolimatta siitä, miten puolisoni tai lapseni käyttäytyy, minulla ei ole oikeutta käyttää väkivaltaa. Aina on oltava toinen vaihtoehto. Tämä on koko prosessin läpimurto.

Tapaamani miehet olivat kaikki käyneet myös 15 kerran vertaistukiryhmäohjelman läpi. Veturissa miehet jakavat kokemuksiaan muiden miesten kanssa, pohtivat ja jalostavat jo yksilöprosessissa omaksuttuja kokemuksia ja väkivallattomuustaitoja. Veturi on monesti koko prosessin huipennus. Miehet istuvat ikään kuin samassa junassa ja ymmärtävät toisiaan, mutta myös sen kautta enemmän itseään.  

Ryhmän jälkeen järjestetään vielä yksilötapaamisia, mutta usein prosessi on jo loppusuoralla. Uutena toimintamuotona on ns. jatkoryhmä, johon kootaan Veturin käyneitä miehiä. Noin puolen vuoden kuluttua viimeisestä tapaamisesta, mies kutsutaan seurantakäynnille.

Mutta palataan nykyhetkeen. Mitä tapaamilleni miehille kuuluu nyt? Hyvinvointiasteikko näyttää lukuja 6-8. Kumppanin ja lasten luottamus väkivallattomuuteen on kasvanut myös huimasti. Työskentelyn aluksi luottamusta ei juuri ollut, kun se nyt on 6-8. Töitä vielä riittää, mutta suunta on oikea. Vanha elämäntapa ja tapa ratkaista kiistoja nostavat vielä joskus päätään, mutta miehet eivät enää räjähdä. Joillekin asiakkaille on vaikea ymmärtää ja hyväksyä, että vaikka väkivalta loppuu, väkivallan seuraukset jatkuvat, pitkäänkin. Tämä seikka vaatii työstöä.  Moni haluaisi jo unohtaa ja mennä eteenpäin. Mutta yksi seurantakäynnillä oleva mies puhelee rauhallisesti ja yllättää minut sanomalla, että hän ei haluakaan unohtaa. Menneisyyden tapahtumat muistuttavat siitä, että tänään ja huomenna pitää olla valppaana.

Koen, että miehet ovat riittävän turvallisia jatkamaan matkaa ilman Lyömätöntä Linjaa. Sitä paitsi, kulkiessaan Lyömätöntä tietä, he ovat omaksuneet vankan työkalupakin. Tässä poimintoja tärkeimmistä väkivallattomuustaidoista:

  1. Oman aggressiotason tarkkaileminen
  2. Triggerien välttäminen
  3. Stressin purku ja välttely
  4. Toisen kuuntelu ja ymmärtäminen
  5. Time-out. Eli tilanteesta pois, hetkeksi esim. toiseen huoneeseen rauhoittumaan tai ulos happihyppelylle.

Kun mies lähtee ovesta viimeisen kerran, tunnen helpotusta, mutta myös surua. Surua siitä, että joudun päästämään irti, koin itsekin saavani keskusteluistamme. Helpotusta siitä, että taas yksi mies on saanut vastuullisen otteen elämästä. Ja mikä parasta, luottamus on palautumassa. Se näkyy myös suhteessa lapsiin. Erään miehen mukaan lapset uskaltavat jo uhmata häntä arjessa, mutta sanovat myös: Olet ihana isi”.

 

Miika Peltonen

Väkivaltatyön asiantuntija

Lyömätön Linja Espoossa Ry

… 40 vuotta on kulunut kokouksesta, joka järjestettiin 17. helmikuutta 1979 Helsingissä Bulevardilla 11 A 1. Silloin syntyi kansalaisjärjestö nimeltään Naisten Apu Espoossa ry. Perustavan kokouksen aikana päätettiin, että nuoren yhdistyksen säännöt ovat Naisasialiitto Unioni ry:n periaateohjelman mukaiset.

Yhdistys perusti Espoon turvakodin, joka aloitti toimintansa 1. tammikuuta 1983. Seuraava askel oli kehittää väkivallan tekijöille suunnattu palvelu. Näin ollen, Lyömätön Linja aloitti toimintansa vuonna 1993. Samalla tavalla maahan muuttaneille miehille tarkoitettu Miehen Linja -palvelu on ollut vuodesta 2005 osana yhdistyksen tarjontaa.

Vuonna 2012 Espoon turvakodin toiminta loppui ja yhdistyksen nimi muuttui Lyömätön Linja Espoossa ry:ksi. Nimen muutos ei kuitenkaan vaikuttanut yhdistyksen jatkuvuuteen eikä sääntöihin. Perustavan kokouksen feministinen arvopohja on nykyäänkin vahvasti taustalla. Tämä feministinen arvopohja antaa Lyömätön Linja Espoossa ry:n palveluille niiden erityisyyden. Vaikka yleisesti puhutaan lähisuhdeväkivallasta, ymmärretään se meillä pääasiassa naisiin kohdistuvana väkivaltana.  

… 40 vuotta on kulunut yhdistyksen perustamisesta ja paljon työtä on tehty. Yhdistyksen jatkuva kehittyminen on ollut pääpiirteenä niiden vuosien aikana. Ajankohtaiset olosuhteet avaavat uudet kehittämisen mahdollisuudet, joihin ilman muuta tartutaan.  

 

Kostas Tassopoulos  

Toiminnanjohtaja

Lyömätön Linja Espoossa Ry

 

Tänään koen olevani eurooppalaisempi kuin aikoihin, mutta se ei ole niinkään hiljattain pidettyjen eurovaalien ansiota. Tunne tulee siitä, että sain kunnian osallistua Ensi- ja turvakotien liiton järjestämille WWP-verkoston opintopäiville. Pääsin myös käyttämään puheenvuoron kertoakseni meidän omasta Lyömätön Tie – Väkivallan katkaisuohjelmastamme.

WWP – Work With Perpetrators – on Euroopan laajuinen verkosto, johon kuuluu yli 50 jäsenjärjestöä yli 20 maasta. Sen tehtävänä on koota yhteen väkivallan katkaisutyötä tekeviä toimijoita sekä lisätä tietoutta ja kehittää työtä edelleen – yhdessä oppien.

Kuulin usealta toimijalta, että heillä tehdään jo työtä väkivallan kokijoiden kanssa ja että väkivallan käyttäjien auttamistyötä on mietitty tai käynnistämässä. Lisäsin näiden keskustelujen innoittamana omaan esitykseeni pienen historiaosuuden: kerroin, kuinka Lyömätön Linja -toiminnan alkutaipaleella 1990-alun Suomessa oltiin kovastikin epäileviä sen suhteen, ottaisivatko väkivallan käyttäjät oikeasti yhteyttä tämänkaltaiseen palveluun. Jossain vaiheessa ensimmäinen mies soitti, pian toinen, ja ennen pitkää koottiin jo ensimmäistä vertaisryhmää.

Suomessa kulttuuri ja asenteet väkivaltaa kohtaan ovat muuttuneet huimasti 25 vuoden aikana, ja kynnys olla meihin yhteydessä on madaltunut ilahduttavan paljon. Pelkästään meillä työskentelyn aloittaa yli sata miestä vuosittain. Tämä on viesti, jonka halusin välittää muille: alku voi olla tahmeaa, toiminta saattaa herättää arvostelua ja asenteet muuttuvat varsin hitaasti. Siitä huolimatta kannattaa uskoa työn merkityksellisyyteen ja raivata tietä kohti tasa-arvoisempaa ja väkivallattomampaa tulevaisuutta.

Toinen mielenkiintoinen havainto päiviltä oli, että katkaisutyötä tehdään pitkälti samoin perusperiaattein maasta riippumatta. Toimijat sekä muualta Suomesta että useista muista maista mainitsivat jonkinlaiseksi esikuvakseen norjalaisen ATV – Alternativ Til Vold – klinikan. Norjalaisten perintö näkyy myös meillä esimerkiksi siinä, että väkivallan käyttö nähdään yksilön omana ongelmana, johon on mahdollista saada apua ja muutosta. On kutkuttava ajatus, että tällä hetkellä Pietarissa ja kohta Bosniassa ovikello soi, asiakas istuu sohvalle ja alkaa miettiä yhdessä työntekijän kanssa, miten voisi muuttaa käytöstään. Aivan kuin meilläkin.

 

Mika Värränkivi

väkivaltatyön asiantuntija

Lyömätön Linja Espoossa ry

One of my favourite past times during the summer holidays is to read a lot. I read, different kind of books and magazines, but I particularly enjoy books that make me wiser. At least I’d like to think so. For example, Aphorism books. Aphorisms can be wise, witty and make you think and may allow you to reflect on your life. I have an old aphorism book on happiness that I find myself reading from time to time.

Happiness is one of the basic, fundamental human needs. Most of us are seeking happiness through our actions and choices in Life. This is something we also recognize in many of our clients as well.

I have listed some of my favourite thoughts on happiness from this book:

“There is no wrong time for happiness”

“Happiness is rather like jazz, if you have to ask what it is, you’ll probably never know”

” The path to happiness can be found by taking a good long laugh at… yourself!”

“Happiness can come free and unexpectedly, don’t seek it too desperately. Relax and it will come”

“Happiness is never out of fashion”

“The happy person often walks, unshaken, along the path that a thousand unhappy people insist is wrong”

“You’ll be happier thinking your own thoughts than trying to think of other people’s”

 “To be great you must be prepared to be misunderstood”

As I get prepared for my own holiday to start soon, I try to get myself into the holiday mood with positive energy: Happiness is ice-cream with your kids, happiness is sleeping in and having no schedules, happiness is a dip in the lake, happiness is a road trip with your loved ones, happiness is time spent with family and real friends, happiness is when you prepare yourself for good dreams and avoid things likely to give you nightmares.

 

Have a great summer everyone!

 

Dwayne Woodroffe

Väkivaltatyön Asiantuntija

Expert in Domestic Violence Intervention Work

Lyömätön Linja Espoossa ry

”Ihmisen syvimpiä tunteita on tulla oikein nähdyksi, ei niinkään hyvänä tai pahana vaan ennen kaikkea totena, että joku voisi katsoa minua tarkasti, kuulla minua ja tulla minua kohti. Kaikkein tärkeintä on, että siinä hetkessä minä voin avata itsestäni sen mikä on totta ja minulle olemassa. Muuten olen vaarassa kadota – ensiksi muilta ja sitten ehkä myös itseltäni” Martti Lindqvist, teologi

Istuin maaliskuisena lauantaina kuuntelemassa psykoterapeutti Jussi Nissisen luentoa häpeästä, joka päättyi tähän lainaukseen. Meidät kuulijat oli johdateltu päivän aikana läpi häpeän moniulotteisten juurien. Ne voivat kietoutua ympäri ihmisen lapsuuden kokemusten, saada kasvuvoimansa kriiseistä ja henkilökohtaisten rajojen rikkoutumisesta, liittyä sosiaaliseen asemaan, asenteisiin ja odotuksiin tai esimerkiksi itseltä kiellettyihin tunteisiin. Häpeän ytimessä on kokemus siitä, että on jollakin tavalla vääränlainen ihminen, viallinen. Yksi häpeän tehtävistä on suojata yhteyttämme toisiin ihmisiin. Sen tehtävä on varoittaa meitä vaarasta ja suojella yksilöä teoilta, jotka voisivat saada yhteisön sulkemaan hänet ulkopuolelle. Kuitenkin käsittelemättömänä häpeästä voi tulla yksilön elämää vahvasti kahlitseva tekijä, salaisuus ja varjo jonka vangiksi ihminen jää. Tuo lauantai iltapäivä oli opettavainen, mutta myös henkilökohtaisella tasolla hyvin koskettava. Häpeä teemana koskettaa meitä jokaista, joskin yksilöllisin tavoin. Erityisesti tuolta luennolta jäi kuitenkin mieleen keskustelu siitä, kuinka kohdata ihminen, joka on tehnyt tai ajatellut tekevänsä jotakin niin pahaa ja väärää, ettei sitä vain yksinkertaisesti voi hyväksyä, vaikka ihminen kokisikin niistä häpeää. Tällaiseksi äärimmäiseksi pahuudeksi miellettiin lapsikohteiset seksuaaliset ajatukset ja teot, mutta myös yleisesti toiseen ihmiseen kohdistunut raaka väkivalta.

Tuon keskustelunavauksen myötä saimme yhteisesti pohdittavaksemme käänteisen ajatuksen. Mitä tapahtuu, jos tuota häpeänsä kanssa esiin tullutta ihmistä ei kohdata? Oman väkivaltaisuuden ja kielletyiksi tunnistettujen ajatusten tunnustaminen ja kohtaaminen on monille asiakkaille pelottavaa ja ihminen asettaa itsensä alttiiksi hylätyksi tulemiselle. Jos käännämme selkämme, häpeä ei suinkaan katoa, vaan luomme uuden häpeänkokemuksen viestimällä, että tällaisesta asiasta ei voi puhua. Viestimme, että asia on niin kamala, että se pitää piilottaa. Jos tuosta häpeällisestä asiasta tulee kantajansa salaisuus, se löytää toisen kanavan purkautua. Se, mikä on aluksi alkanut ajatuksena voikin johtaa tekoihin. Se, minkä kohtaamiseksi ja muuttamiseksi henkilö on ottanut ensimmäisen askeleen, voi jäädä ihmisen loppuelämäksi varjona seuraamaan häntä. Se voi ilmetä hyökkäyksenä toisia vastaan, pyrkimyksenä löytää vika omaan pahaan oloon ulkopuolelta tai toisaalta lamauttaa ihmisen täysin ja saada hänet hylkäämään jopa itsensä.

Häpeän kokeminen on luonnollista ja väkivaltaisista teoista puhuttaessa jopa tarpeellista, jotta muutos voi tapahtua. Väkivaltaa käyttänyt ihminen voi hävetä tekoaan, koska on toiminut sekä yhteisön että myös omien odotustensa vastaisesti. Paljastaessaan salaisuutensa voi ihminen miettiä, kuinka tuo toinen nyt suhtautuu minuun, kun paljastan hänelle tämän häpeällisen asian? Jo pelkkä avun pyytäminen voi tuntua häpeälliseltä ympäristössä, jossa pärjäämistä ja omien asioiden hoitamista korostetaan. Kohtaajalla on suuri vastuu tuon salaisuuden vastaanottamisessa, ihmisen kohtaamisessa kokonaisena, rosoineen kaikkineen. Turvallisessa vuorovaikutuksessa sitä häpeää tuottavaa asiaa voi tarkastella ilman arvostelua. Ajattelisin, että on paljon turvallisempaa luoda tila, missä näistä kaikista vaikeimmistakin asioista on lupa puhua, kuin sulkea ihminen ulkopuolelle. Toivon, että jokainen henkilö, joka meidän palveluumme tulee, kokisi, että tämä on paikka jossa asiakas tulee nähdyksi ja kuulluksi kokonaisena. Myös ja juurikin niiden häpeää tuottavien asioiden kanssa.

 

Tanja Tanskanen

Väkivaltatyön asiantuntija

Lyömätön Linja Espoossa Ry

facebook_page_plugin