Vuosi on vaihtunut ja on taas tullut aika palata järjestötyön pariin. Henkilökohtaisesti Linjamies konkari vietti joulun ja uudenvuoden välisen ajan ansaituilla vapaapäivillä. Käytännön auttamistyötä hoitivat Linjoilla ansiokkaasti nykyhetken väkivaltatyön asiantuntijat.

Palattuani työhön pidimme läsnä olevien työntekijöiden kesken tiimipalaverin. Palaverissa keskustelimme joulun ja uuden vuoden välipäivien työtapahtumista. Miesten tapaamisia oli työntekijöiden kertoman mukaan toteutunut tasaiseen tahtiin, joten siinä mielessä joulun aika ei ainakaan vielä näkynyt kasvaneina yhteydenottoina. Katsotaan sitten mitä tapahtuu loppiaisen jälkeen, kun paluu arkeen kunnolla tapahtuu?

Tiimipalaverissa tapahtunut keskustelu johti pohtimaan varttuneemman ikäpolven miesten avunhakukokemuksia. Asiantuntijamme kun ovat kohdanneet viime aikoina joukon varttuneempia miehiä, jotka eivät koskaan aikaisemmin ole puhuneet syvällisemmin elämästään ulkopuoliselle henkilölle. Nämä miehet ovat eläneet yli 60 tai jopa 70 vuosikymmentä. Heidän elämässään on tapahtunut monia hyviä asioita, mutta myös sellaisia joista he eivät koskaan elämässään ole voineet puhua kenellekään. Yleisiä kuulumiskertomuksia ovat olleet vain sanat: ” kaikki ihan hyvin, ei mitään ongelmia”. Heidän edessään on ollut vahva puhumattomuuden ja tunteiden näyttämättömyyden muuri, joka on rakentunut heille usein jo edellisen sukupolven ohjeista ja malleista.

Tiimipalaverissa oli mukava kuulla työntekijän kertomaa siitä, miten näiden varttuneempienkin miesten elämä on alkanut avautua uudella tavalla heidän tullessaan Lyömättömään Linjaan. Oli jälleen hyvä kuulla siitä, että miehet ovat kohdanneet toisen ihmisen ja auttajan, joka on antanut heille tapaamisissa sopivasti aikaa ja tilaa. Tässä kuulevassa kohtaamisessa on syntynyt jotain uutta ja merkityksellistä, joka aika ajoin on näkynyt hyvällä tavalla myös miesten kyyneleiden virratessa heidän poskillaan.

Onko puhuminen auttajalle edelleen pelottavaa? Varmasti se on sitä monelle miehelle kuin myös naiselle. On kuitenkin paljon miehiä, jotka ovat voittaneet pelkonsa ja ryhtyneet puhumaan elämänsä asioista uudella tavalla. Auttajina tiedämme kokemuksista sen, miten helpottavaa puhuminen voikaan olla ja erityisesti silloin, kun omat sanat tai teot ovat itselle hävettäviä asioita. Häpeän tunne on kahlitseva ja mieltä ikävällä tavalla painava tunne. Se vaikuttaa myös kielteisellä tavalla itsetuntoon ja saa meidät rakentamaan elämäämme ja itseämme liiaksi muiden ihmisten kautta. Puhuminen on paras keino itselle vaikeidenkin asioiden käsittelyyn ja sen avulla myös häpeän tunne on voitettavissa.  Puhuminen siis kannattaa ja tunteiden näyttäminen on sallittua myös miehille. Näin miehet myös tekevätkin!

Jari Hautamäki
Toiminnanjohtaja
Lyömätön Linja Espoossa ry

Työssämme keskustelemme usein eri asioiden vaikutuksesta väkivaltaiseen käyttäytymiseen. Asiakkaamme tuovat prosessinsa aikana esiin monia syitä, jotka heidän mielestään voivat kenties selittää heidän käyttäytymistään.  Esimerkiksi alkoholi, vuorovaikutukseen liittyvät ongelmat, työstressi, taloudelliset vaikeudet ovat käyttökelpoisia syitä väkivallan käyttöön. Sellaiset narratiivit auttavat – ainakin prosessin alkuvaiheessa – asiakkaita käsittelemään tunteita, jotka nousevat pinnalle heidän väkivaltaisen käytöksensä seurauksena sekä löytämään järkeviä selityksiä omaan käytökseen. Sosiaalipsykologit tietävät (Beauvois & Dubois, 1988)[1], että ihminen selittää epäonnistumiset ulkopuolisilla tekijöillä, kun taas onnistumiset selitetään persoonallisuuden ominaisuuksilla eli sisäisillä tekijöillä.

Selvä… sitten palveluun saapui Roberto*, joka lisäsi vielä yhden ulkopuolisen  tekijän. Kulttuurinen tausta oli havaittavissa väkivaltaista käyttäytymistä selittävänä tekijänä. Roberto toi sen esiin vahvalla tavalla. Uudessa kulttuurisessa ympäristössä ihmiset (ainakin miehet) korostavat omaa kulttuuriaan. Alkuperäisen kulttuurin korostaminen tuo turvallisuutta, se toimii itsesuojelun mekanismilla suhteessa uuden kulttuurisen systeemin vaatimuksiin ja vahvistaa itseluottamusta ja oikeutta erilaisuuteen. Roberto meni kuitenkin suhteellisen syvemmälle. Hänen alustava tarinansa on muuttunut paljon työskentelyprosessin aikana. Hän tunsi silloin olevansa arvoton perheen elättäjänä, puolisona ja miehenä. Hän käsitteli omaa käytöstään kulttuurisen prisman kautta, eikä hän ollut hyväksynyt puolisonsa oikeutta tasa-arvoiseen elämään.

Yhtäkkiä koitti se hetki, jossa hän alkoi kyseenalaistaa alkuperäisen kulttuurinsa vaikutusta hänen suhtautumiseensa yleensä ihmisiin ja erityisesti hänen läheisiinsä. Avioero ei tuntunut loppujen lopuksi niin häpeälliseltä, perhe-käsite oli muuttunut paljon ja ydinperhe näytti olevan yhtäkkiä normaali vaihtoehto (laajennetun perhekäsityksen rinnalla) eivätkä sukulaisten ”rajut” kommentit enää vaikuttaneet hänen ajatuksiin eikä toimintatapoihin. Roberto halusi vain olla tavallinen puoliso, isä ja mies… siis ”oikea” mies. Hän tunnisti prosessin aikana miten hänen kulttuurinen taustansa vaikutti kaikkiin perheen jäseniin. Kaikki pyörii sen ympärillä. Läheisistä oli tullut osa tätä näytelmää, he olivat riippuvaisia Roberton kulttuurisesta taustasta. Hän oivalsi sen itse.

Mitä minä oivalsin? Kulttuurinen tausta toimii ”rumpu –efektinä”. Musiikin harrastajat tietävät, että rummut antavat rytmisen taustan, johon kaikki instrumentit sopeutuvat. Ajattelen tässä yhteydessä, että instrumentit ovat käsityksiä ja toimintaa, joista syntyy tavallisen arjen kokonaisuus. Rummut ovat kappaleen keskeinen osa, pakottavat muut instrumentit seuraamaan, luovat jotain yhteistä, jotain yhteisöllistä. Rummut soittavat joskus kovaa ja silloin ne eivät enää palvele niiden alkuperäistä tarkoitustaan: päästää muut instrumentit kehittämään kappaleen ainutlaatuista melodiaa. Se riippuu rumpalista miten rummut soivat. Rumpalina Roberto osasi hiljentää rumpujen voimakkuutta ja antoi riittävästi tilaa muille asioille, jotka olivat odottamassa astumistaan eturiviin.

Robertolla on vielä pitkä matka edessään, mutta hän on menossa oikeaan suuntaan. Toivon, että voisin olla vähän aikaa vielä osa tätä matkaa.

Kostas Tassopoulos
Vastaava väkivaltatyön asiantuntija
Lyömätön Linja Espoossa ry

Olin joitain vuosia sitten Englannissa tutustumassa paikalliseen väkivaltatyöhön. Sain mahdollisuuden seurata paikallisen väkivallan katkaisuryhmän toimintaa. Ryhmäläiset olivat lähisuhdeväkivaltarikokseen syyllistyneitä, ryhmän suorittamiseen velvoitettuja miehiä. Motivaatio oman käytöksen muuttamiseen ja halu tarkastella kriittisesti omaa toimintaa perheessä olivat pääsääntöisesti hyvin olemattomia. Ryhmänohjaajat pyrkivät kykyjensä mukaan herättää edes jonkinlaista keskustelua vaihtelevin tuloksin.

Ryhmää seuratessa minun tuli väkisinkin tehtyä vertailua kokemuksiini Lyömättömässä Linjassa. Päällimmäinen ajatukseni oli ”kaksi maata, kaksi erilaista järjestelmää, kaksi hyvin eri tavalla toimivaa ryhmää”.

Meille asiakkaat tulevat aina vapaaehtoisesti ja useimmiten oma-aloitteisesti. Sisäinen motivaatio oman käytöksen tarkasteluun ja muuttamiseen on siis jollain tasolla jo olemassa kun meidän asiakkuuteen hakeudutaan. Se näkyy niin yksilökeskusteluissa kuin vertaisryhmässämme Veturissa.

Toimin Veturissa toisena ohjaajana. Jokin aika sitten saimme ryhmään vieraan: koko Lyömätön Linja –toiminnan aikanaan käynnistänyt, nyt jo eläkkeellä oleva pastori Lasse Reijomaa tuli seuraamaan, millaista puhe ryhmässä nykypäivänä on. Sillä kerralla ryhmässä pohdittiin yhteiskunnan muutosta liittyen perheen sisäiseen vallankäyttöön ja tasavertaisuuteen. Lasse ei tyytynyt havainnoimaan keskustelua sivusta vaan kuljetti sitä ansiokkaasti sukupolvien ketjun tarkasteluun. Miehet muistelivat omia läheisiä edellisten sukupolvien miehiä ja pohtivat, miten he itse toimivat perheissään. Tarinat olivat tunteikkaita ja ryhmässä vallitsi jonkinlainen miehisen yhteyden, ymmärryksen ja vastuunoton tunnelma. Elämä ei ole aina helppoa, mutta parhaamme tässä tehdään.

Lasse kertoi markkinoineensa takavuosina ryhmää miehille ajatuksella, että ”ryhmässä kuulet sellaista puhetta, mitä et missään muualla pääse kuulemaan”. Niinpä.

 

Mika Värränkivi
Väkivaltatyön asiantuntija
Lyömätön Linja Espoossa ry

Kymmenen viikon harjoitteluni Lyömätön Linja Espoo ry:ssä on nyt takana. Päädyin tänne harjoitteluun ihan sattumalta. Nyt en keksisi mitään parempaa harjoittelupaikkaa. Olen ollut mukana päälle viidessäkymmenessä asiakastapaamisessa. Olen osallistunut lukuisiin ryhmätapaamisiin suomen- ja englanninkielisissä väkivallan katkaisuryhmissä, Isi tuli! -ryhmässä, maahan muuttaneille suunnatussa isä-ryhmässä sekä darinkielisessä kotouttavassa Dusti -ryhmässä. Olen ollut mukana koulutuksissa, kuten Ensi- ja turvakotien liitossa psykososiaalisen kriisituen koulutuksessa, pääkaupunkiseudun puhelinauttajien verkoston järjestämässä lähisuhdeväkivallan koulutuksessa sekä motivoivan keskustelun koulutuksessa Laurean kautta. Olen myös osallistunut työyhteisön toimintaan eli ottanut aktiivisesti osaa työn pohtimiseen ja kehittämiseen. Siltä täällä ei voi välttyä. Tätä kirjoittaessa huomaan että aika monessa olen ollut mukana näin lyhyessä ajassa. Tekee mieli pohtia, mikä oli parasta?

Täällä tehtävä asiakastyö oli minulle tärkein kokemus haastavuutensa ja monipuolisuutensa takia.  Täällä työskentelee alan rautaisia ammattilaisia, joilla kaikilla on vuosien kokemus perhe- ja lähisuhdeväkivaltatyöstä. Asiakkaan oikea kohtaaminen, vaikeasta asiasta puhuminen ja empatian käyttäminen ovat täällä itseisarvoja. Asiakas otetaan vastaan kokonaisuutena, myötätunnolla ja ymmärryksellä, unohtamatta sitä miksi täällä ollaan. Tarkoituksena on väkivaltaisen käytöksen lopettaminen ja sen estäminen tulevaisuudessa. Täällä osataan puhua vaikeista asioista ja täällä sitä voi oppia.

Väkivalta aiheena on vieläkin yhteiskunnassa todella tabu aihe ja siitä puhuminen hankalaa. Suurin osa täällä käyvistä asiakkaista kuitenkin haluaa puhua väkivallasta ja sillä tavoin opetella tuntemaan itseään ja muuttamaan omaa käytöstään. Täällä asiakkaita opastetaan keskustelun avulla tajuamaan oman käytöksen vaikutukset muihin sekä ottamaan vastuu omasta toiminnasta.

Toiseksi parasta on ehdottomasti työilmapiiri. Täällä siihen on kiinnitetty todella paljon huomiota. Merkittävimmät tekijät, jotka vaikuttavat tämän paikan ilmapiiriin, ovat työskentelyn rakenteet sekä tietysti työntekijät. Työ on täällä jaksotettu niin että asiakasaikoja on kaikilla neljä päivässä ja kaikilla ne ovat samaan aikaan. Tämä tarkoittaa että myös tauot ovat samaan aikaan. Asiakasaikojen välissä on riittävästi aikaa kirjata edelliset tapaamiset, valmistautua seuraavaan tapaamiseen sekä keskustella työkaverien kanssa. Tällainen rakenne luo luontaisen kanavan purkaa paineet jokaisessa välissä, jolloin ne eivät pääse kasautumaan. Työntekijät itse ovat tietysti työ- / harjoittelupaikan tärkein voimavara. Täällä työntekijät osaavat ja haluavat olla toistensa tukena asiakastyössä. Kaikki asiakkaat ovat tavallaan yhteisiä asiakkaita.

Mitä tästä sattumasta jäi käteen? Minulle täällä harjoittelu on ollut silmiä avaava kokemus. Mielenterveys- ja päihdeala ovat aika hyvin edustettuina sosiaalialan koulutuksissa, mutta väkivaltaan ei alana niin törmää. Täällä olen saanut loistavan kokemuksen lähisuhdeväkivallan tekijöiden sekä jonkin verran kokijoiden kanssa työskentelystä. Haastavat asiakastapaamiset ovat kannustaneet minua pohtimaan ja kehittämään omaa ajatteluani. Täällä saamani asiakastyön kokemus auttaa minua varmasti pitkälle missä tahansa tulevaisuuden työssä.

 

Iloisena ja kiitollisena.

Heikki
Sosionomi (AMK) –opiskelija, Laurea-ammattikorkeakoulu

Martti Syrjä kuvaa sanoittamassaan laulussa Murheellisten laulujen maa kierrettä, jossa työttömyys ja viina ajavat miehet epätoivoisiin tekoihin: ”hakkasivat naiset, lapset, jos ne kiinni sai”. Samankaltaista tarinaa kertoo osa asiakkaistamme, liian moni on kokenut tai nähnyt lapsuuden kodissaan väkivaltaa ja on lapsena vannonut: ”en tahdo tehdä koskaan lailla isin”. Aikuistuttuaan usea huomaa, ettei osaakaan ilmaista voimakkaita tunteita satuttamatta toisia ja itseä. Tulee möykättyä omaa pahaa mieltä perheessä. Hävettää. Ja jälleen mies vannoo, ettei enää koskaan toimi niin tyhmästi. Mutta kun tunteita koettaa vimmatusti olla tuntematta, niin hetken päästä ne sieltä taas ryöpsähtävät pintaan. Usea käyttää sanan säilää, moni myös kehon voimaa.

Päätös toimia toisin ei aina riitä, vaan siihen voi tarvita ammattilaisen tukea. Jos isien malli on ollut ajaa perhe lumihankeen, niin ei silloin ole voinutkaan oppia puhumaan tunteista ja miettimään, tarvitseeko tunteen kanssa toimia jotenkin. Päinvastoin, silloin on oppinut vihaamaan ja pelkäämään. Pärjäämään yksin. Potkimaan kyynel silmässä puunrunkoa ja leukapielet jäykkänä nielemään pahaa mieltä ja kauhua. Näyttelemään reipasta ja iloista, vaikka mahan pohjalla on painava möykky ja keuhkoissa ilmaton tila.

Jos lapsena on jäänyt vaille tunnekeskustelua, voi aikuisena sekä omien että toisten tunteiden kuuleminen olla vaikeaa. Miten vastata oman lapsen tunteisiin? Miten tunteista voi puhua? Voi pelottaa, ettei osaa olla sellainen isä kuin haluaisi. Häpeä ja pelko voivat olla tunnevoimia väkivaltaiselle käyttäytymiselle. Perheellä ei välttämättä ole käsitystä siitä, että väkivaltaa käyttävää pelottaa ja hän puolustautuu omia tunteitaan vastaan raivolla ja voimalla. Tunteet ja ajatukset ovat hänen mielessään ja kehossaan. Toisille käytös näyttäytyy käsittämättömänä, mielivaltaisena vallan ja kontrollin käyttönä, jota ei voi ennustaa. Perheenjäsenet joutuvat elämään varpaisillaan, varjoina pitkin seiniä. Väkivaltaa käyttävä aikuinen on yksin vastuussa omasta käyttäytymisestään ja huonon, jopa rikollisen, käyttäytymisen muuttamisesta.

Salla Hyvärinen
Väkivaltatyön asiantuntija
Lyömätön Linja Espoossa ry
________________________

Espoon kaupungin ja Lyömätön Linja Espoossa ry:n yhteinen espoolaisten isien vertaistukiryhmä (10 kokoontumiskertaa) alkaa marraskuussa. Lisätietoja ja ryhmään hakeutuminen: mika (at) lyomatonlinja.fi ja ville.uurtio (at) espoo.fi

facebook_page_plugin