Vain uurastaminen tuo voiton, älä siis ole jänishousu, vanha kaveri. Käytä sisuasi, leikistä luopuminen on niin helppoa, sisun osoittaminen se voimille käy.

On helppoa itkeä hävinneensä – ja kuolla, on helppoa luopua leikistä ja ryömiä pakoon, mutta taistella silloin kun toivoa ei näy – sehän on parasta peliä.

Ja vaikka palaat jokaisesta ankarasta kamppailusta murtuneena ja lyötynä ja arpisena, niin yritä vielä kerran – kuolla on niin helppoa.

Eläminen se vaikeata on!

 Tahdon itse kiittää runon kirjoittajaa, vaikka en tiedä kuka hän on. Sanoma on selkeä ja se on kirjoitettu rehellisesti suoraan sanoen. Totuus on, että elämä on vaikeaa, kivuliasta, täynnä uhrauksia ja epäonnistumisia. Mutta silti meidän täytyy yrittää vielä kerran. Yksi vaikeus kerrallaan.

 Tapaan työssäni miehiä, joista suurin osa on myös isiä. Blogikirjoituksessani ajattelin pohtia isyyttä ja isyyden monimuotoisuutta, sekä haasteita. Jos lähden ajatuksesta, että jokainen isä haluaa lapselleen hyvää ja, että lapsi saa turvallisen elämän, elämän jossa lapsi pärjää ja nauttii. Toinen ajatus on se, että miten isä tämän nyt tekee tai saa aikaiseksi? Tämä on se työ, jota emme peruskoulussa opi. Lapsen syntymä saa meissä sen aikaiseksi, yhdeksän kuukautta odottelua ja sitten yksi elämämme suurimmista vastuista alkaa. Jo synnytyssalissa olo voi olla sama kuin kasaisi Ikean hyllyä ilman ohjeita. Ei tiedä mistä pitäisi aloittaa tai missä seistä, olona voi olla avuttomuus ja epätietoisuus. Siitä hetkestä eteenpäin uusi identiteetin palanen alkaa muodostumaan.

 Jos mietimme, miten isyys meissä itsessämme rakentuu, niin suurin ja merkittävin tekijä siinä on oma kokemus. Millainen isä ja äiti minulla on ollut? Tästä kokemuksesta voidaan tutkia ainakin kolmea eri palasta. Mitkä asiat koin omassa lapsuudessani hyvänä seilaisina, joita aion toistaa oman lapseni kanssa. Mitkä asiat koin huonona omissa vanhemmissani ja heidän kasvatuksessaan sellaisina, jota en aio toistaa oman lapseni kanssa. Kolmas tutkittava palikka on se mistä koin jääväni vaille omassa lapsuudessani, enkä halua, että oma lapseni jäisi vaille samasta asiasta. Nämä kokemukset ovat molemmilla vanhemmilla ja joskus näiden kokemusten sovittaminen vanhempien kesken yhdeksi kasvatusnäkemykseksi voi olla haasteellista.

 Monesti olen törmännyt työssäni siihen ajatukseen, että isyyttä ei olisi lupa harjoitella tai opetella. Se täytyisi osata ja siinä olisi oltava hyvä, eikä missään nimessä saisi tehdä virheitä oman lapsensa kanssa. Eikö juuri virheiden tekeminen opeta meitä. Vaadimmeko itseltämme joka päivä täyden kympin arvoista isyyttä? Voidaanko ajatella, että kasin arvoinen isyys on jo hyvää isyyttä. Se sallisi meille myös meidän virheemme ja mokamme. Ei katsota virheitämme huonommuutena vaan inhimillisyytenä. Jokainen meistä on mokannut joskus. Ei muuta kun pää pystyy ja yrittämään vielä kerran.

Ville Uurtio 

Väkivaltatyön asiantuntija

Lyömätön Linja Espoossa ry