Olin joitain vuosia sitten Englannissa tutustumassa paikalliseen väkivaltatyöhön. Sain mahdollisuuden seurata paikallisen väkivallan katkaisuryhmän toimintaa. Ryhmäläiset olivat lähisuhdeväkivaltarikokseen syyllistyneitä, ryhmän suorittamiseen velvoitettuja miehiä. Motivaatio oman käytöksen muuttamiseen ja halu tarkastella kriittisesti omaa toimintaa perheessä olivat pääsääntöisesti hyvin olemattomia. Ryhmänohjaajat pyrkivät kykyjensä mukaan herättää edes jonkinlaista keskustelua vaihtelevin tuloksin.

Ryhmää seuratessa minun tuli väkisinkin tehtyä vertailua kokemuksiini Lyömättömässä Linjassa. Päällimmäinen ajatukseni oli ”kaksi maata, kaksi erilaista järjestelmää, kaksi hyvin eri tavalla toimivaa ryhmää”.

Meille asiakkaat tulevat aina vapaaehtoisesti ja useimmiten oma-aloitteisesti. Sisäinen motivaatio oman käytöksen tarkasteluun ja muuttamiseen on siis jollain tasolla jo olemassa kun meidän asiakkuuteen hakeudutaan. Se näkyy niin yksilökeskusteluissa kuin vertaisryhmässämme Veturissa.

Toimin Veturissa toisena ohjaajana. Jokin aika sitten saimme ryhmään vieraan: koko Lyömätön Linja –toiminnan aikanaan käynnistänyt, nyt jo eläkkeellä oleva pastori Lasse Reijomaa tuli seuraamaan, millaista puhe ryhmässä nykypäivänä on. Sillä kerralla ryhmässä pohdittiin yhteiskunnan muutosta liittyen perheen sisäiseen vallankäyttöön ja tasavertaisuuteen. Lasse ei tyytynyt havainnoimaan keskustelua sivusta vaan kuljetti sitä ansiokkaasti sukupolvien ketjun tarkasteluun. Miehet muistelivat omia läheisiä edellisten sukupolvien miehiä ja pohtivat, miten he itse toimivat perheissään. Tarinat olivat tunteikkaita ja ryhmässä vallitsi jonkinlainen miehisen yhteyden, ymmärryksen ja vastuunoton tunnelma. Elämä ei ole aina helppoa, mutta parhaamme tässä tehdään.

Lasse kertoi markkinoineensa takavuosina ryhmää miehille ajatuksella, että ”ryhmässä kuulet sellaista puhetta, mitä et missään muualla pääse kuulemaan”. Niinpä.

Mika Värränkivi
Väkivaltatyön asiantuntija
Lyömätön Linja Espoossa ry