”Ihmisen syvimpiä tunteita on tulla oikein nähdyksi, ei niinkään hyvänä tai pahana vaan ennen kaikkea totena, että joku voisi katsoa minua tarkasti, kuulla minua ja tulla minua kohti. Kaikkein tärkeintä on, että siinä hetkessä minä voin avata itsestäni sen mikä on totta ja minulle olemassa. Muuten olen vaarassa kadota – ensiksi muilta ja sitten ehkä myös itseltäni” Martti Lindqvist, teologi

Istuin maaliskuisena lauantaina kuuntelemassa psykoterapeutti Jussi Nissisen luentoa häpeästä, joka päättyi tähän lainaukseen. Meidät kuulijat oli johdateltu päivän aikana läpi häpeän moniulotteisten juurien. Ne voivat kietoutua ympäri ihmisen lapsuuden kokemusten, saada kasvuvoimansa kriiseistä ja henkilökohtaisten rajojen rikkoutumisesta, liittyä sosiaaliseen asemaan, asenteisiin ja odotuksiin tai esimerkiksi itseltä kiellettyihin tunteisiin. Häpeän ytimessä on kokemus siitä, että on jollakin tavalla vääränlainen ihminen, viallinen. Yksi häpeän tehtävistä on suojata yhteyttämme toisiin ihmisiin. Sen tehtävä on varoittaa meitä vaarasta ja suojella yksilöä teoilta, jotka voisivat saada yhteisön sulkemaan hänet ulkopuolelle. Kuitenkin käsittelemättömänä häpeästä voi tulla yksilön elämää vahvasti kahlitseva tekijä, salaisuus ja varjo jonka vangiksi ihminen jää. Tuo lauantai iltapäivä oli opettavainen, mutta myös henkilökohtaisella tasolla hyvin koskettava. Häpeä teemana koskettaa meitä jokaista, joskin yksilöllisin tavoin. Erityisesti tuolta luennolta jäi kuitenkin mieleen keskustelu siitä, kuinka kohdata ihminen, joka on tehnyt tai ajatellut tekevänsä jotakin niin pahaa ja väärää, ettei sitä vain yksinkertaisesti voi hyväksyä, vaikka ihminen kokisikin niistä häpeää. Tällaiseksi äärimmäiseksi pahuudeksi miellettiin lapsikohteiset seksuaaliset ajatukset ja teot, mutta myös yleisesti toiseen ihmiseen kohdistunut raaka väkivalta.

Tuon keskustelunavauksen myötä saimme yhteisesti pohdittavaksemme käänteisen ajatuksen. Mitä tapahtuu, jos tuota häpeänsä kanssa esiin tullutta ihmistä ei kohdata? Oman väkivaltaisuuden ja kielletyiksi tunnistettujen ajatusten tunnustaminen ja kohtaaminen on monille asiakkaille pelottavaa ja ihminen asettaa itsensä alttiiksi hylätyksi tulemiselle. Jos käännämme selkämme, häpeä ei suinkaan katoa, vaan luomme uuden häpeänkokemuksen viestimällä, että tällaisesta asiasta ei voi puhua. Viestimme, että asia on niin kamala, että se pitää piilottaa. Jos tuosta häpeällisestä asiasta tulee kantajansa salaisuus, se löytää toisen kanavan purkautua. Se, mikä on aluksi alkanut ajatuksena voikin johtaa tekoihin. Se, minkä kohtaamiseksi ja muuttamiseksi henkilö on ottanut ensimmäisen askeleen, voi jäädä ihmisen loppuelämäksi varjona seuraamaan häntä. Se voi ilmetä hyökkäyksenä toisia vastaan, pyrkimyksenä löytää vika omaan pahaan oloon ulkopuolelta tai toisaalta lamauttaa ihmisen täysin ja saada hänet hylkäämään jopa itsensä.

Häpeän kokeminen on luonnollista ja väkivaltaisista teoista puhuttaessa jopa tarpeellista, jotta muutos voi tapahtua. Väkivaltaa käyttänyt ihminen voi hävetä tekoaan, koska on toiminut sekä yhteisön että myös omien odotustensa vastaisesti. Paljastaessaan salaisuutensa voi ihminen miettiä, kuinka tuo toinen nyt suhtautuu minuun, kun paljastan hänelle tämän häpeällisen asian? Jo pelkkä avun pyytäminen voi tuntua häpeälliseltä ympäristössä, jossa pärjäämistä ja omien asioiden hoitamista korostetaan. Kohtaajalla on suuri vastuu tuon salaisuuden vastaanottamisessa, ihmisen kohtaamisessa kokonaisena, rosoineen kaikkineen. Turvallisessa vuorovaikutuksessa sitä häpeää tuottavaa asiaa voi tarkastella ilman arvostelua. Ajattelisin, että on paljon turvallisempaa luoda tila, missä näistä kaikista vaikeimmistakin asioista on lupa puhua, kuin sulkea ihminen ulkopuolelle. Toivon, että jokainen henkilö, joka meidän palveluumme tulee, kokisi, että tämä on paikka jossa asiakas tulee nähdyksi ja kuulluksi kokonaisena. Myös ja juurikin niiden häpeää tuottavien asioiden kanssa.

Tanja Tanskanen

Väkivaltatyön asiantuntija

Lyömätön Linja Espoossa Ry