Olen tämän vuoden aikana tavannut ns. seurantakäynnillä useita Väkivallan katkaisuohjelman läpikäyneitä miehiä. Blogin otsikko on erään miehen palaute toiminnastamme. Seurantakäynnillä mies on täyttänyt loppuarvioinnin. Siinä tutkaillaan koko prosessia. Alkutilanne on kaikilla ollut vaikea. Asteikolla 0-10 miehen oma hyvinvointi on ollut 1 ja 3 välissä. Miehet kuvaavat olleensa umpikujassa ja elämänsä olleen kaaoksessa. Väkivaltaa mm. seliteltiin uhrin näkökulmalla, ”kun se toinenkin, niin minullakin on oikeus…”Väkivalta oikeutettiin, kun ei enää ollut muita keinoja. Haluttiin päästä pois tilanteesta. Miesten tarinassa näkyy myös pelko: ”Entä jos menetän rakkaani, entä jos en kelpaa”. Valitettavasti pelkoa ei saanut näyttää. Se peitettiin aggressiolla.
Prosessin alkuvaiheessa väkivaltaa pyritään tunnistamaan väkivallan ja turvallisuuden arviointi -lomakkeen avulla. Siinä käydään läpi eri väkivallan muotoja. Mies saattaa olla ymmällään ja todeta, että ei hän ole tarkoittanut olla väkivaltainen. Määritelmämme väkivallalle suuntaa kuitenkin katseen väkivallan kokijan kokemukseen: Väkivalta on sitä, mikä aiheuttaa toiselle pelkoa tai uhkaa tai mikä loukkaa toista. Tämän määritelmän mukaan varmasti kaikki olemme jossain vaiheessa syyllistyneet väkivaltaan. Mutta oleellista onkin se, että mitä teemme tämän tiedon kanssa. Jatkammeko käyttäytymistämme vai pyrimmekö muuttamaan sitä rakentavampaan suuntaan?
Työskentelyssä pyrimme vaikuttamaan myös väkivaltaa oikeuttaviin ajatuksiin. Niin kauan kuin on väkivaltaa oikeuttavia ajatuksia, niin kauan myös on väkivaltaa. Seurantakäynnille tulevilla miehillä väkivaltaa oikeuttavat ajatukset ovat muuttuneet vähitellen ajatuksiin yksilöllisestä vastuunotosta: Huolimatta siitä, miten puolisoni tai lapseni käyttäytyy, minulla ei ole oikeutta käyttää väkivaltaa. Aina on oltava toinen vaihtoehto. Tämä on koko prosessin läpimurto.
Tapaamani miehet olivat kaikki käyneet myös 15 kerran vertaistukiryhmäohjelman läpi. Veturissa miehet jakavat kokemuksiaan muiden miesten kanssa, pohtivat ja jalostavat jo yksilöprosessissa omaksuttuja kokemuksia ja väkivallattomuustaitoja. Veturi on monesti koko prosessin huipennus. Miehet istuvat ikään kuin samassa junassa ja ymmärtävät toisiaan, mutta myös sen kautta enemmän itseään.
Ryhmän jälkeen järjestetään vielä yksilötapaamisia, mutta usein prosessi on jo loppusuoralla. Uutena toimintamuotona on ns. jatkoryhmä, johon kootaan Veturin käyneitä miehiä. Noin puolen vuoden kuluttua viimeisestä tapaamisesta, mies kutsutaan seurantakäynnille.
Mutta palataan nykyhetkeen. Mitä tapaamilleni miehille kuuluu nyt? Hyvinvointiasteikko näyttää lukuja 6-8. Kumppanin ja lasten luottamus väkivallattomuuteen on kasvanut myös huimasti. Työskentelyn aluksi luottamusta ei juuri ollut, kun se nyt on 6-8. Töitä vielä riittää, mutta suunta on oikea. Vanha elämäntapa ja tapa ratkaista kiistoja nostavat vielä joskus päätään, mutta miehet eivät enää räjähdä. Joillekin asiakkaille on vaikea ymmärtää ja hyväksyä, että vaikka väkivalta loppuu, väkivallan seuraukset jatkuvat, pitkäänkin. Tämä seikka vaatii työstöä. Moni haluaisi jo unohtaa ja mennä eteenpäin. Mutta yksi seurantakäynnillä oleva mies puhelee rauhallisesti ja yllättää minut sanomalla, että hän ei haluakaan unohtaa. Menneisyyden tapahtumat muistuttavat siitä, että tänään ja huomenna pitää olla valppaana.
Koen, että miehet ovat riittävän turvallisia jatkamaan matkaa ilman Lyömätöntä Linjaa. Sitä paitsi, kulkiessaan Lyömätöntä tietä, he ovat omaksuneet vankan työkalupakin. Tässä poimintoja tärkeimmistä väkivallattomuustaidoista:
- Oman aggressiotason tarkkaileminen
- Triggerien välttäminen
- Stressin purku ja välttely
- Toisen kuuntelu ja ymmärtäminen
- Time-out. Eli tilanteesta pois, hetkeksi esim. toiseen huoneeseen rauhoittumaan tai ulos happihyppelylle.
Kun mies lähtee ovesta viimeisen kerran, tunnen helpotusta, mutta myös surua. Surua siitä, että joudun päästämään irti, koin itsekin saavani keskusteluistamme. Helpotusta siitä, että taas yksi mies on saanut vastuullisen otteen elämästä. Ja mikä parasta, luottamus on palautumassa. Se näkyy myös suhteessa lapsiin. Erään miehen mukaan lapset uskaltavat jo uhmata häntä arjessa, mutta sanovat myös: Olet ihana isi”.
Miika Peltonen
Väkivaltatyön asiantuntija
Lyömätön Linja Espoossa Ry
