Suomi on yhdistysten luvattu maa. Suomessa on 135000 yhdistystä, joista 100000 on aktiivisia ja joilla arvioidaan olevan yhteensä 15 miljoona jäsentä (2014, Wikipedia). Yhdistysten toimintamuodot vaihtelevat Hurstin leipäjonosta jalkapalloseuroihin ja herrasmiesklubeihin. Tästä massasta luulisi löytyvän jokaiselle yhdistys, johon voi liittyä ja toimintaan osallistua. Tämä on kertomus siitä, miten minä löysin tieni Lyömätön Linja Espoossa ry:n jäseneksi ja vapaaehtoiseksi.
Henkilökohtaisessa elämässäni tuli tarpeelliseksi käsitellä ajansaatossa kasaantuneita tunnelukkoja objektiivisen, kolmannen osapuolen kanssa. Suoraan sanottuna kärsin huonosta tai olemattomasta tunteiden ilmaisun kyvystä. Tämän seurauksena oli pahaa oloa ja ärtyneisyyttä, kun en osannut pitää rajojani. Sama paha olo vuoti lähimmäisiini, joten oli korkea aika tehdä asialle jotain. Löysin netin avustuksella Lyömättömän Linjan ja yhteydenoton jälkeen itseni ensimmäisistä tapaamisista yhdistyksen asiantuntijoiden kanssa. Myöhemmin jatkoin käymistä myös ryhmätapaamisissa, joissa keskustelujen myötä jaetut kokemukset ja ideat olivat mitä parhainta vertaistukea. Olin helpottunut, kun havaitsin, etten ollut ongelmineni yksin.
Koska olin saanut itse paljon apua omiin ongelmiini yhdistyksen asiantuntijoiden ja vapaaehtoisten kautta, alkoi päässäni itää ajatus siitä, että ehkä minun pitäisi antaa jotain takaisin ja osallistua itse vapaaehtoisena yhdistyksen toimintaan. Samoihin aikoihin oli alkamassa Lyömätön Linja Espoossa ry:n vapaaehtoiskoulutus, johon luonnollisesti osallistuin. Koulutuksessa kävimme läpi vapaaehtoistyön haasteita ja kokemuksia, ja saimme paljon eväitä tulevaan. Havaitsin huvittuneena, että jo pelkkä ajatus siitä, että lahjoittaisin aikaani yhdistykselle ja näin pääsisin tekemään hyvää kanssakulkijoille, aiheutti minussa palvelualttiuden välitöntä kasvua tuntemattomienkin ihmisten tarpeita kohtaan olivat ne sitten oven avaamista tai kauppakassien kantamista.
Vaikka vapaaehtoisurani on vasta alkutaipaleella, uskallan jo väittää, että vapaaehtoistyöstä hyötyvät kaikki. Joku saa suoraan apua ongelmiinsa ja auttajat kasvukokemuksia elämän opintiellä. Vapaaehtoistyö Lyömättömässä Linjassa pakottaa pohtimaan omia toimintamalleja ja tarpeita, sillä onhan niin, että vain ehjä ihminen voi auttaa rikkinäistä. Ja mitä enemmän laitat itsestäsi likoon, sitä enemmän saat.
Haastankin siis kaikki lukijat ottamaan osaa paikkakuntansa yhdistystoimintaan. Pienikin apu on varmasti tervetullutta, eikä ketään käännytetä pois. Erinomaisia hetkiä vapaaehtoistyön parissa!
Marko
Lyömätön Linja Espoossa ry:n vapaaehtoinen
Mikä saa kymmenisen miestä kokoontumaan ja keskustelemaan tietyn aiheen ympärillä viikoittain? Vastaus: Isyys. Perinteiset miehiset keskustelunaiheet ovat olleet urheilu, tekniikka ja naiset. Mitä jos listaan voisi lisätä isyyden? Kaikki miehet eivät ole isiä, mutta kaikilla miehillä on joku kokemus isyydestä tai sen poissaolosta. Isyys on teema, mikä kiinnostaa miehiä, mutta tilaisuuksia keskustella isyydestä on valitettavan harvoin.
Lyömättömän Linjan tiloissa kokoontuu joka perjantai Isi tuli! -ryhmä. Tänä syksynä paikalla on ollut ohjaajien (jotka hekin ovat isiä) lisäksi 6-7 isää. Isi Tuli! on Lyömätön Linja Espoossa ry:n ja Espoon kaupungin yhteistyönä suunnittelema ja järjestämä vertaisryhmäohjelma lastensuojelun asiakkaana tai päihdekuntoutuksessa oleville isille. Ryhmäohjelman päätavoitteena on edistää vastuullista isyyttä ja kumppanuutta. Ryhmä kokoontuu kymmenen kertaa.
Pohdimme ryhmässä kokemuksia isyydestä. Moni isä muisteli ensimmäistä kohtaamista vauvan kanssa. Tilanne herätti paljon erilaisia tunteita: Toisaalta suunnatonta, ennen kokematonta iloa ja riemua, toisaalta hämmennystä. Yksi isä kuvasi ensikohtaamistaan vauvan kanssa oudoksi: ”Tuommoinenko siitä nyt tuli”. Myös itselleni ensimmäisen lapsen syntymä oli järisyttävä kokemus. Kun poikani oli syntynyt, mietin kenelle soittaisin ensimmäisen puhelun. Soitin isälleni. Puhelu oli täynnä molemminpuolista tunnetta, helpottavaa itkua. Olimme molemmat uudessa roolissa, isäni ensimmäisen kerran isoisänä, minä ensimmäisen kerran isänä. Kun pidin samalla poikaa sylissäni, samassa puhelussa kohtasivat isä, poika ja isoisä.
Isyyteen voi liittyä myös luopumista. Eräs isä jakoi ryhmässä tuskallisen kokemuksen, kun hän tajusi, että ero puolisosta on lopullinen ja jatkossa hän näkee lapsiaan joka toinen viikonloppu. Ryhmäläisten kokemus on, että heistä ajatellaan, että heidän on isinä jotenkin lunastettava paikkansa ollakseen kelvollinen. Itse ajattelen ja isäryhmäläisten kokemuksia myötäillen, että näkemys ei tee oikeutta isille.
Isyys on jotain, mikä on sisäisesti olemassa meissä isissä. Se on lämpöä, rakkautta, mutta myös hämmennystä, epävarmuutta ja haurautta. Isyys on kuin kävelemään opettelua. Aluksi epävarmoja askeleita, kaatumista, vähitellen askel muuttuu varmemmaksi, katse nousee jaloista ylös, eteenpäin. Isyys kannustaa vastuuseen, mikä näkyy ryhmämme isissä. Kun todella ottaa vastuun lapsestaan, päihteet ja väkivalta eivät enää kuulu todellisuuteen.
Miika Peltonen
Väkivaltatyön asiantuntija
Lyömätön Linja Espoossa ry
Vuosi on vaihtunut ja on taas tullut aika palata järjestötyön pariin. Henkilökohtaisesti Linjamies konkari vietti joulun ja uudenvuoden välisen ajan ansaituilla vapaapäivillä. Käytännön auttamistyötä hoitivat Linjoilla ansiokkaasti nykyhetken väkivaltatyön asiantuntijat.
Palattuani työhön pidimme läsnä olevien työntekijöiden kesken tiimipalaverin. Palaverissa keskustelimme joulun ja uuden vuoden välipäivien työtapahtumista. Miesten tapaamisia oli työntekijöiden kertoman mukaan toteutunut tasaiseen tahtiin, joten siinä mielessä joulun aika ei ainakaan vielä näkynyt kasvaneina yhteydenottoina. Katsotaan sitten mitä tapahtuu loppiaisen jälkeen, kun paluu arkeen kunnolla tapahtuu?
Tiimipalaverissa tapahtunut keskustelu johti pohtimaan varttuneemman ikäpolven miesten avunhakukokemuksia. Asiantuntijamme kun ovat kohdanneet viime aikoina joukon varttuneempia miehiä, jotka eivät koskaan aikaisemmin ole puhuneet syvällisemmin elämästään ulkopuoliselle henkilölle. Nämä miehet ovat eläneet yli 60 tai jopa 70 vuosikymmentä. Heidän elämässään on tapahtunut monia hyviä asioita, mutta myös sellaisia joista he eivät koskaan elämässään ole voineet puhua kenellekään. Yleisiä kuulumiskertomuksia ovat olleet vain sanat: ” kaikki ihan hyvin, ei mitään ongelmia”. Heidän edessään on ollut vahva puhumattomuuden ja tunteiden näyttämättömyyden muuri, joka on rakentunut heille usein jo edellisen sukupolven ohjeista ja malleista.
Tiimipalaverissa oli mukava kuulla työntekijän kertomaa siitä, miten näiden varttuneempienkin miesten elämä on alkanut avautua uudella tavalla heidän tullessaan Lyömättömään Linjaan. Oli jälleen hyvä kuulla siitä, että miehet ovat kohdanneet toisen ihmisen ja auttajan, joka on antanut heille tapaamisissa sopivasti aikaa ja tilaa. Tässä kuulevassa kohtaamisessa on syntynyt jotain uutta ja merkityksellistä, joka aika ajoin on näkynyt hyvällä tavalla myös miesten kyyneleiden virratessa heidän poskillaan.
Onko puhuminen auttajalle edelleen pelottavaa? Varmasti se on sitä monelle miehelle kuin myös naiselle. On kuitenkin paljon miehiä, jotka ovat voittaneet pelkonsa ja ryhtyneet puhumaan elämänsä asioista uudella tavalla. Auttajina tiedämme kokemuksista sen, miten helpottavaa puhuminen voikaan olla ja erityisesti silloin, kun omat sanat tai teot ovat itselle hävettäviä asioita. Häpeän tunne on kahlitseva ja mieltä ikävällä tavalla painava tunne. Se vaikuttaa myös kielteisellä tavalla itsetuntoon ja saa meidät rakentamaan elämäämme ja itseämme liiaksi muiden ihmisten kautta. Puhuminen on paras keino itselle vaikeidenkin asioiden käsittelyyn ja sen avulla myös häpeän tunne on voitettavissa. Puhuminen siis kannattaa ja tunteiden näyttäminen on sallittua myös miehille. Näin miehet myös tekevätkin!
Jari Hautamäki
Toiminnanjohtaja
Lyömätön Linja Espoossa ry
Miksi epämiellyttävien asioiden esiin ottaminen on niin vaikeaa? Vastausta tuskin tarvitsee etsiä kaukaa. Voimme tulla ymmärretyksi väärin, jolloin asia kääntyy meitä vastaan. Puuttumistamme voidaan pitää tunkeiluna henkilökohtaiselle reviirille, johon ei ole muilla asiaa. Tilanne voi tuottaa mielipahaa ja loukattuja tunteita, joka on epämiellyttävää sekä puheeksi ottajalle että henkilölle, jota asia koskee. Emme myöskään tarvitse ketään kertomaan, miten omaa elämää tulee elää. Kukapa haluaisi pilata muuten vaivatonta suhdetta ottamalla puheeksi jotain idylliä särkevää, kuten parisuhteeseen tai perheeseen liittyvä väkivalta. Voihan olla, että ongelma häviää itsekseen tai odotellaan, jos asianomainen itse tai joku toinen ottaisi asian puheeksi. Jos kuitenkin tunnet omantunnon pistoksen, tiedät, ettei tilanne odottelulla parane - päinvastoin. Osoita välittämistä, ota asia puheeksi ja kerro huolesta.
Jokainen voi miettiä, miten itse haluaisi vaikeat asiat otettavan puheeksi. Äkkijyrkkä lähestyminen ja ulkopuolinen tulkinta itseä koskevasta ongelmasta koetaan usein arvosteluksi, joka ei herätä luottamusta tasapuolisesta vuorovaikutuksesta. Sen sijaan huolen kautta lähestyminen avaa vuoropuhelun tavalla, joka voidaan kokea aitona ja kunnioittavana. Se ei ole moittimista, vaan huolen sanoittamista. Monta kertaa myös ihminen itse kokee huolta omasta tilanteesta, muttei ole pystynyt kertomaan asiasta kenellekään sen arkaluonteisuuden takia. Ei ole myöskään helppoa myöntää, jos on tullut huonosti kohdelluksi tai on itse satuttanut läheisiä. Kysymys on asenteesta. Työnnämmekö pään mieluummin pensaaseen vai kohtaammeko katseen rohkeasti ja myötätuntoisesti?
Huolen ilmaisu on aina oikein. Se osoittaa, että välitämme. Huolta värittää usein ennakkokäsitys parisuhde- ja perheväkivallasta, sen tekijöistä ja kokijoista. Kaunistahan siitä ei saa tekemälläkään. Huolimatta käsityksestämme, tai taustalla olevista syistä ja olosuhteista, väkivalta on aina väärin. Siihen pitää puuttua, ei katsoa läpi sormien. Kuka siis oletkin, mitä työtä teetkin, missä asemassa oletkin, ota huoli puheeksi, kun epäilys herää. Puhu, kysy, soita tai tekstaa: Hei, mitä kuuluu? Onko kaikki hyvin? Huolestuin, kun näytit kovin…
Paula Bruce-Haatainen
Lyömätön Linja Espoossa ry:n hallituksen jäsen
Työssämme keskustelemme usein eri asioiden vaikutuksesta väkivaltaiseen käyttäytymiseen. Asiakkaamme tuovat prosessinsa aikana esiin monia syitä, jotka heidän mielestään voivat kenties selittää heidän käyttäytymistään. Esimerkiksi alkoholi, vuorovaikutukseen liittyvät ongelmat, työstressi, taloudelliset vaikeudet ovat käyttökelpoisia syitä väkivallan käyttöön. Sellaiset narratiivit auttavat – ainakin prosessin alkuvaiheessa – asiakkaita käsittelemään tunteita, jotka nousevat pinnalle heidän väkivaltaisen käytöksensä seurauksena sekä löytämään järkeviä selityksiä omaan käytökseen. Sosiaalipsykologit tietävät (Beauvois & Dubois, 1988)[1], että ihminen selittää epäonnistumiset ulkopuolisilla tekijöillä, kun taas onnistumiset selitetään persoonallisuuden ominaisuuksilla eli sisäisillä tekijöillä.
Selvä… sitten palveluun saapui Roberto*, joka lisäsi vielä yhden ulkopuolisen tekijän. Kulttuurinen tausta oli havaittavissa väkivaltaista käyttäytymistä selittävänä tekijänä. Roberto toi sen esiin vahvalla tavalla. Uudessa kulttuurisessa ympäristössä ihmiset (ainakin miehet) korostavat omaa kulttuuriaan. Alkuperäisen kulttuurin korostaminen tuo turvallisuutta, se toimii itsesuojelun mekanismilla suhteessa uuden kulttuurisen systeemin vaatimuksiin ja vahvistaa itseluottamusta ja oikeutta erilaisuuteen. Roberto meni kuitenkin suhteellisen syvemmälle. Hänen alustava tarinansa on muuttunut paljon työskentelyprosessin aikana. Hän tunsi silloin olevansa arvoton perheen elättäjänä, puolisona ja miehenä. Hän käsitteli omaa käytöstään kulttuurisen prisman kautta, eikä hän ollut hyväksynyt puolisonsa oikeutta tasa-arvoiseen elämään.
Yhtäkkiä koitti se hetki, jossa hän alkoi kyseenalaistaa alkuperäisen kulttuurinsa vaikutusta hänen suhtautumiseensa yleensä ihmisiin ja erityisesti hänen läheisiinsä. Avioero ei tuntunut loppujen lopuksi niin häpeälliseltä, perhe-käsite oli muuttunut paljon ja ydinperhe näytti olevan yhtäkkiä normaali vaihtoehto (laajennetun perhekäsityksen rinnalla) eivätkä sukulaisten ”rajut” kommentit enää vaikuttaneet hänen ajatuksiin eikä toimintatapoihin. Roberto halusi vain olla tavallinen puoliso, isä ja mies… siis ”oikea” mies. Hän tunnisti prosessin aikana miten hänen kulttuurinen taustansa vaikutti kaikkiin perheen jäseniin. Kaikki pyörii sen ympärillä. Läheisistä oli tullut osa tätä näytelmää, he olivat riippuvaisia Roberton kulttuurisesta taustasta. Hän oivalsi sen itse.
Mitä minä oivalsin? Kulttuurinen tausta toimii ”rumpu –efektinä”. Musiikin harrastajat tietävät, että rummut antavat rytmisen taustan, johon kaikki instrumentit sopeutuvat. Ajattelen tässä yhteydessä, että instrumentit ovat käsityksiä ja toimintaa, joista syntyy tavallisen arjen kokonaisuus. Rummut ovat kappaleen keskeinen osa, pakottavat muut instrumentit seuraamaan, luovat jotain yhteistä, jotain yhteisöllistä. Rummut soittavat joskus kovaa ja silloin ne eivät enää palvele niiden alkuperäistä tarkoitustaan: päästää muut instrumentit kehittämään kappaleen ainutlaatuista melodiaa. Se riippuu rumpalista miten rummut soivat. Rumpalina Roberto osasi hiljentää rumpujen voimakkuutta ja antoi riittävästi tilaa muille asioille, jotka olivat odottamassa astumistaan eturiviin.
Robertolla on vielä pitkä matka edessään, mutta hän on menossa oikeaan suuntaan. Toivon, että voisin olla vähän aikaa vielä osa tätä matkaa.
Kostas Tassopoulos
Vastaava väkivaltatyön asiantuntija
Lyömätön Linja Espoossa ry
